Kesän paras päivä

 
coffee-outdoors-kahvihetki-retki-pauliinaskarr

Syksyn tulon voi jo tuntea pistelyinä poskissa, ja minun maisemani ovat kuukauden aika vaihtuneet pellosta betonirakennuksiin, ja viikot täyttyneet muutosta ja järjestelyistä. Viimeisinä päivinä olen kuitenkin vielä ajatellut mennyttä kesää, sen ennakkoluulottomuutta ja levollisuutta. 

Elämässä on helppoa asettaa odotuksia, muodostaa ennakkoluuloja ja odottaa tietyn hetken saapumista. On helppoa suunnitella ja unohtaa olla hetkessä läsnä.

camping-tent-girl-pauliinaskarr

Siksi en yleensä halua leimata tiettyä hetkeä parhaaksi, asettaa yliluontoisia odotuksia, tai suunnitella liikaa. Se asettaa hetkeen leiman, ja itse hetki jää odotusten varjoon. Usein hienoimmat hetket ovat juuri ne suunnittelemattomat, hetket jotka vain tapahtuvat, jossa on läsnä ja nautti tekemisen ilosta.

Kesän paras päivä oli juuri sitä. Spontaani telttaretki saareen päivän varoitusajalla. Ellen olisi avannut suutani tämä retki olisi jäänyt tekemättä, tyyni vedenpinta ennen aamu-uintia kokematta, trangialla keitetty maapähkinävoilla höystetty puuro syömättä ja tuoreet aamukahvit kalliolla nauttimatta.

Kuulostaa melkein kliseeltä, utopistiselta kesäpäivältä. Mutta siinä se oli, ja minä sen keskellä, hyvän ystävän kanssa. Täydellinen päivä, täydellinen hetki.

Uskon että nämä hetket voimme luoda itse. Aina ei tarvitse odottaa, suunnitella, ja tavoitella täydellisyyttä. Vaan ottaa hetkestä kiinni ja antaa asioiden tapahtua.

camping-food-retki-ruokailu-pauliinaskarr
ocean-sea-scandinavia-girl
kahvi-coffee-outdoors-retkikahvi-marimekko-kuppi-pauliinaskarr
kahvinkeitto-ulkona-adventure-coffee-pauliinaskarr
camping-food-retki-ruoka-pauliinaskarr
oatmeal-outdoors-retki-puuro
outdoors-food-oatmeal-trangia-aamupala-pauliinaskarr

 

Nyt kun aamut kylmenevät, haluan pitää kiinni tästä ajatuksesta, hetkien luomisesta, ja mennä sillä asenteella syksyä kohti. Tänään, virallisena korvapuustien päivänä, aion nauttia ulkona olevasta sateesta ison korvapuustin ääressä. Mitä hetkiä haluat luoda tänä syksynä?

 

I can feel the fall stinging in my cheeks already, as my landscape has changed from open fields to concrete buildings, and my weeks been filled with moving and organizing. During the last few days, however, I have been thing about the past summer, its freeness and peacefulness.

It is so easy in life to make expectations, preconceptions, or wait for certain moments. It is easy to plan, and forget to be present in the moment. 

That is why I usually don't want to call a certain moment for "the best", put high expectations, or plan too much. That puts a lable on the moment, and the moment itself remains in the shade of the expectations. Often the best moments are the unplanned ones, the moments that just happen, where we are present and enjoy the joy of doing something. 

The best day of summer was exactly that. A spontaneous camping trip to an island, with just one days notice. If I hadn't opened my mouth the trip hadn't happened, I wouldn't have experienced the still water before a morning swim, the peanut butter oatmeal made on a camping stove or the fresh morning coffee on the rocks.

Sounds quite cliché, an utopian summer day. But it happened, I was there, with a good friend. A perfect day, a perfect moment.

I believe we can create these moments ourselves. It doesn't always require waiting, planning or perfection. Instead we can take hold of the moment and let it happen.

Now when the mornings are getting colder, I want to hold on to this thought of creating moments, and face the fall with that attitude. Today, on the international Cinnamon bun day I will enjoy the rainy weather with a big warm bun. What moments do you want to create this fall?

 

Pictures by Simone Åbacka and I

 

Sateinen kesä: keltaisen sadetakin alla

 

raindrops on the window

racing down, faster and faster

I loose the track of which one I am following

there are so many

there has been so many

all this summer

just racing raindrops

 
 Mummon kaapista tehty löytö.

Mummon kaapista tehty löytö.

Sadepisarat jotka ajavat kilpaa ikkunaa pitkin. Niiden myötä havahduin elokuun tuloon muutama päivä sitten, kun istuin ikkunalaudalla katsellen ulkona riehuvaa myräkkää. Salamat valaisivat koko mökin, ja ukkonen jyrisi joka puolelta. Kuitenkin oli jotenkin rauha kaiken tuon keskellä, minä sain vain istua siinä vaikka ympärillä riehui.

pauliinaskarr-outdoor-keltainen-sadetakki

Koko kesä on ollut aika tuollaista, sateen värittämää, harmaata ja kylmää. Ihmisenä joka herää eloon kesällä, auringon alla, kavahdan yleensä jokaista kesän sadepäivää. Sade ei sinänsä ole mikään vihollinen, ennemmin ei haluttu kesämökkivieras. Siinä ikkunalaudalla istuessa tajusin kuitenkin että en ole oikeastaan kaivannut kesäpäiviä yhtään, en yhtään. Tuntuu melkein absurdilta ajatukselta myöntää että olen nauttinut sadepäivistä. Eikö säästä pitäisi edes vähän valittaa? Saahan sitä valittaa, mutta suomen kesä, tänä vuonna olen oikeasti nauttinut siitä. 

Uskon että nauttiminen ei ole vain säästä kiinni, vaan omasta asenteesta. Haluan uskoa positiivisen ajattelun voimaan, hetkistä nauttimiseen, ja rauhan löytämiseen sadepäivän keskellä. Uskon että elämä on paljon asenteesta kiinni, miltä kannalta katsoo olosuhteitaan, ja mitä päättää tehdä. Tänä kesänä olen päättänyt iloita siitä mitä on, ja katsella elämää ison, keltaisen sadetakin alta.

pauliinaskarr-outdoor-keltainen-sadetakki-2

P.S. Nettini on ollut poissa toiminnasta, joten postaukset ovat jääneet vähäisiksi.


Raindrops racing down the window. When watching them, and the stormy weather outside a few days ago, I realised August was here. The roaring thunder was pushing from all directions and the entire room was lit by the thunderbolts. Still, in midst of it all, I felt at peace. I could just sit there even though the nature was raging around me.

All summer has been quite like that, rainy, gray and cold. As a person who wakes up to life during summer, under the sun, I usually get a little put down on the rainy summer days. The rain is not an enemy in itself though, maybe more an unwanted visitor at the summer cabin. However, when sitting on the windowsill watching the rain, I realised I haven't missed the summer days at all, not at all. It feels almost absurd to say I have enjoyed every single day of rain. Is that even okay, shouldn't I complain even a little? It is okay to complain sometimes, but the Finnish summer, I really have enjoyed it this year.

I believe the weather shouldn't decide whether to enjoy the day or not, but your own approach to it. I want to believe in the power of a positive thought, in enjoying the moments, and in finding the peace in the midst of a rainy day. I believe your approach, or mine, to life is really important, from which angle you look at it, and what you choose to do. This summer I have chosen to enjoy what I have, and look at life from under a big yellow raincoat. 

P.S. My internet has been out for this week so haven't been able to post.

Savusaunanraikas

 
little light

Saunanraikas, se sana jotenkin kiteyttää kesäillan tunnelman. Kunnon puusaunan löylyjä, uintia ja muovivadissa peseytymistä ei voita mikään, kun sen jälkeen saa vielä siirtyä kalliolle nauttimaan valoisasta illasta.

Viimeisten viikkojen aikana hiuksissani on kuitenkin ollut hienovarainen mutta pinttynyt savunhaju joka kielii pihalla olevan savusaunan olemassaolosta. Punaisen mökin lauteita peittävät nuhruuntuneet räsymatot, seinillä on pinttynyttä nokea ja ilmassa leijailee sama hienovarainen savunhaju kuin hiuksissani. 

smoke-door
smoke-door-sauna-closeup
dark-sauna-savusauna

Savusaunan löylyjen salaisuus piilee juuri hämyisessä, savunpeitteisessä tunnelmassa joka ei ihan ole tätä päivää. Mutta löylyjen eteen tosin on nähty myös moninkertainen vaiva kotona olevaan sähkökiukaaseeni verrattuna. Puolen päivän lämmitys piilottaa mökin savupilvien sisään ja saa melkein kyseenalaistamaan koko prosessin aloittamisen.  

Urakka on kuitenkin sen arvoista koska kaikessa likaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan saunassa on sitä jotain, kauneutta, jota aika ei ole pyyhkinyt pois. Tähän hämyiseen hiljaiseen tunnelmaan on hyvä jättää kaikki turhat mietteet ja stressinaiheet ja antaa kehon rentoutua.

red-sauna-hut
summer-saunanraikas
 

"Saunafresh", as we Finns call it, somehow sums up the feeling of a summer night. Nothing wins the heat of a wooden sauna, swimming, and washing you hair in a plastic bucket, when you can move to the rocky beach to enjoy the light night afterward.

However, the past weeks my hair has had a subtle smoke smell in it, that makes a hint of the "smokesauna" that can be seen through the kitchen window. The benches of the red hut are covered in worn out rugs, the walls have a layer of soot on them and a subtle smoke smell, similar to my hair, is wandering in the air. 

The secret of the smokesauna lies in the dusky, smoke covered atmosphere that doesn't feel like anything from these days. But then again, there has been a load of work behind it, compared to the electric oven back home. The heating project of a few hours hides the entire hut in a smoke cloud, and makes you question the entire project.

It is more than worth the effort though. In all its dirtiness and humbleness the sauna has something to it, beauty, that has not been washed away during the years. In this dusky and silent atmosphere it is good to lay down your worries and stress and let the body relax.

 

Nokkosletut

 

Mitä jos voisin käyttää niin paljon luonnon antimia ruoanlaitossa kuin mahdollista? Mitä jos voisin itse kerätä syötäväni pihalta?

Olen lähiaikoina herännyt siihen kuinka paljon hyötykasveja luonnosta löytyy ihan itse istuttamatta tai viljelemättä. Marjat ovat tuttuja naposteltavia, mutta yrtit ja viherkasvit ovat puskeneet suosiooni lähiaikoina ja sen myötä kokeilunhaluni ja innostus aterian valmistamiseen itse poimituista raaka-aineista on lisääntynyt. 

Suurena pinaattilettufanina ensimmäisenä kokeiluun meni hyvin samankaltaisena käytettävä nokkonen. Nokkonen on omassa mielessäni ollut lähinnä ärsyttävä, kirvelevän ihottuman tuottaja. Mutta tämän halveksunnan vuoksi niitä löytyykin aikamoinen määrä pihapiiristä. Parhaita nokkoset ovat ruoanlaittoon keväällä, mutta pienimpiä poimittaessa ne toimivat hyvin myös kesällä. Omat nokkoseni päätyivät nokkosletuiksi ja saivat täyttekseen paistetuista kasviksista ja ruohosipulituorejuustosta tehdyn tahnan.

 

NOKKOSLETUT 

(4-6 henkilölle)

1 l tuoreita nokkosenlehtiä

5 dl maitoa

3 dl jauhoja 

1 tl suolaa

2 rkl oliiviöljyä

3 munaa

Sekoita jauhot maitoon ja anna turvota noin puoli tuntia. Huuhtele ja valuta nokkosenlehdet, ryöppää pienessä määrässä vettä jonka jälkeen silppua nokkoset saksilla pieneksi. Lisää taikinaan suola, öljy, munat ja nokkossilppu. Paista lettuja rasvatulla pannulla miedolla lämmöllä.

Täytteeksi sopii tavallisten lettujen tapaan moni täyte. Itse tein tällä kertaa kasvis tuorejuustotäytteen kun kesäkurpitsa ja yrtit ovat parhaimmillaan.

1 pieni kesäkurpita

1 paprika

200-300g herkkusieniä

3 kevätsipulia

1 paketti ruohosipulituorejuustoa

2 valkosipulinkynttä

tuoretta ruohosipulia ja tilliä

suolaa ja pippuria

Pilko kasvikset isohkoiksi paloiksi ja paista pannulla tilkassa oliiviöljyä kunnes pehmenneet. Lisää pieneksi pilkotut valkosipulinkynnet, sekä suolaa ja pippuria maun mukaan. Sekoita hieman ja lisää loppuvaiheessa tuorejuusto ja yrtit. Tuorejuusto muuttuu kuumetessaan nestemäisemmäksi joten sitä ei kannata lämmittää liikaa jotta lettujen täyttö onnistuu.

 

What if I could use as much of the nature in my cooking as possible? What is I could pick my ingredients straight from the nature?

Lately I have realised how many useful plants for cooking the nature has to offer without planting anything myself. Berries are well-known snacks, but herbs and greens have now come in my favour, and awakened an interest in preparing meals out of self picked ingredients.

As a big spinach pancake fan, the first thing to try was the very similar Stinging Nettle or Common Nettle as it also is called. In my own opinion the nettle has been mostly an annoying, itching producing plant. But because of this reputation they are untouched, and found pretty much everywhere. For cooking purposes they are at their best in spring, but during summer they work well when choosing the small ones. My own nettles ended up as nettle pancakes  together with a filling out of vegetables and chives flavoured cream cheese.

NETTLE PANCAKES

(4-6 people)

1 l nettle leaves (Urtica dioica)

5 dl milk

3 dl flour

1 tsp salt

2 tbsp olive oil

3 eggs

Mix the flour with milk and let sit for half an hour. Wash and strain the nettle leaves,  and blanch (boil for 2-3 min) in a small amount of water. Cut the leaves into small pieces and add into the batter together with salt, olive oil and eggs. Make pancakes in an oiled pan on medium heat.

Just as crepes the filling can be adjusted according to what you like. This time I wanted to make something out of fresh vegetables, cream cheese and herbs from the garden. 

1 small zuccini

1 pepper

3 spring onions

200-300 g champignons

1 package chives flavoured cream cheese

2 garlic cloves

fresh chives and dill

salt and pepper

Chop all vegetables and fry them in a little olive oil until softened. Add finely chopped garlic cloves, and salt and pepper according to your taste. Stir a little and add the cream cheese and fresh herbs right in the end. The cream cheese will liquify when heating too long, and it will be harder to fill the pancakes.

 

 

Suolla

 

"Jos ei omista suota niin elää suotta!". Siinä yksi rakkaan isäni viisaita lausuntoja, jonka todenperäisyydestä tai huumoripitoisuudesta voi olla montaa mieltä. Suupielet kuitenkin nousivat jonkun verran kun suuntasimme suota kohti.

Yhteisestä retkestä suolle oli ollut puhetta jo jonkun aikaa, ja eilen tarvoimme vihdoin paarmojen syöttinä, kahvit ja reissumiehet repussa, ojanpenkkaa eteenpäin. Isän selän takana kävellessä tuli kyllä auttamatta nostalginen olo. Jollain tasolla olen kai isän tyttö, tai ainakin juuri pienet seikkailut ovat olleet yhteinen juttumme, ja kohteena on ollut milloin korkein puun oksa milloin lähikukkula. Nykyään puuhun kiipeilyt on jäänyt vähemmälle, joten suoseikkailu oli tervetullutta ajan viettoa.

Pienimuotoinen eräily oli muutenkin kaivattua, kaikkine höysteineen. Päätä ympäri kiersivät paarmat ja sääsket, mutta oli mahtava nähdä kuinka moneksi suomen luonto taipuu. Melkein puuttomalla aukealla, sammaleisella mättäällä istuessa ohi ehti pörrähtää sääskien lisäksi niin sudenkorentoja kuin perhosia. 

Vaikka luonnosta jaksaa ihastua aina uudestaan, parasta juuri nyt oli kuitenkin aika isän kanssa,  keltaisesta retrotermarista jaettu kahvi, pienellä mättäällä.

My dad is the master of dad jokes, and this time he pulled one about living without a swamp is like living without a purpose. The joke makes even less sense in English, since "without purpose" and "without a swamp" at least is the same word "suotta" in Finnish. This time the joke actually had some purpose though, since my dad and I were headed to a swamp.

We had been talking about a trip to the swamp for some time, and yesterday we finally packed the backpack with rye bread and coffee, and headed out to get eaten by the mosquitos. Walking alongside the ditch, behind dad, brought some nostalgic feelings to me. I guess I am a dad's girl to a certain degree, or at least small adventures have always been our thing. The destinations have been everything from the highest tree branches to the nearby hills. Nowadays the tree climbing isn't an everyday practice, so this swamp adventure was a welcomed trip together.

Getting out in the wilderness was something I had been longing for otherwise as well. Even though the horseflies and mosquitos didn't leave us alone, it was amazing to see how diverse the nature of Finland is. While sitting in the open field on a moss covered little bump both dragonflies and butterflies flew by. 

Even though the nature never stops amazing me, the highlight was the time with dad and the shared coffee from a yellow retro thermos, in the midst of the swamp.

 

Menneen ajan viehätys

 

Pitkiä mekkoja, kiharapäitä, hevoskärryjä, puisia suksia, liian isoja pukuja ja housunlahkeita jotka jättävät omat pillifarkkuni vierelleen kalpenemaan. Oi menneen ajan hehkua, ja vanhojen albumien kultaisuutta!

Vanhat albumit ovat silmissäni oikea kultakaivos. Joten löydettyäni mummolleni kuuluneen piirongin kätköistä pinon vanhoja kuvia, olen viettänyt muutamia päiviä niihin uppoutuneena, selaillen niin tuttujen kuin tuntemattomien kasvoja. Eteen on sattunut kaikkea vanhempien lapsuuskuvista, kylällä kiertäneen valokuvaajan ottamiin portretteihin. 

Mutta mikä vanhassa sitten viehättää? Kuvien tunnelma, värit, pukeutuminen - tuulahdus mennyttä aikaa johon albumi kutsuu sukeltamaan suoraan sisään. Kuvien kautta saa ainakin jonkinlaisen kosketuksen siihen arkipäivään ja elämään joka on ollut. Ehkä juuri menneen elämän saavuttamattomuus on se mikä kiehtoo. Mitä ihmiset ovat ajatelleet, miltä heistä on tuntunut, ovatko he nauraneet samoille asioille kuin minä? 

Haluaisin niin mielelläni olla osa niitä hetkiä. Istua heinäkuorman kyydissä, keittää kahveja pannussa, väännellä kulmassa seisovaa putkiradiota, aistia sitä tunnelmaa. Vaikka kuvat suurimmaksi osaksi ovat nostalgisia makupaloja menneestä, huomaan luovani jonkinlaista kiiltokuvatodellisuutta niiden ympärille. Elämäntilanteet ovat olleet niin erilaisia, mutta eiväthän ne kaikki ole olleet niitä kuviin ikuistettuja tähtihetkiä. 

 Arkistojen kultaa.

Arkistojen kultaa.

On kuitenkin käsittämättöman hienoa tajuta että joku on seisonut tämän saman tuvan keittiössä sata vuotta sitten, keittämässä ehkä samanlaista lohikeittoa mitä itse olen juuri syönyt. Vain pieni osa minua oikeasti käsittää sen. Ihminen on aika pieni jos sitä katselee tältä kulmalta, vanhojen albumipinojen keskeltä. Minä olen vain yksi niistä ihmisistä jotka ovat istuneet tässä, ja en varmasti viimeinenkään.

Niin käsittämättömän hienoa.

 Samassa paikassa mummoni kanssa.

Samassa paikassa mummoni kanssa.

Long dresses, curly hair, horse drawn wagons, wooden skis, oversized suits and pant legs that leave my own skinny jeans in their shade. Oh the glow of the past, and the gold found in old albums!

In my eyes old albums are goldmines. So after finding a pile of old photos in a drawer that belonged to my grandmother, I have spent a few days immersed in them, flipping through both familiar and unfamiliar faces. Stumbling upon everything from my parents' childhood photos to portraits taken by a village travelling photographer. 

But why are the old times so interesting? The atmosphere, colours, clothing - a breeze from the past that the album invites to dive into. Through the photos I can get at least a touch of the everyday life that has been. Maybe it is the unreachability of the past that interests me. What have people thought, how have they felt, have they laughed to the same things as me? 

I would love to be a part of those moments. Sit in the carriage full of hay, boil coffee in a kettle, turn the button of the big transistor radio in the corner, feel that atmosphere. Even though the photos mostly are nostalgic pieces of the past, I easily create some kind of glossy facade around them. The life situations have been so different, but not all are like the starmoments captured in photos. 

However, it is incredibly amazing to realise that someone has been standing in this same kitchen a hundred years ago, maybe cooking a similar salmon soup as I just ate. Only a small part of me really understands this. Humans are quite small if you view them from this perspective, from the midst of a pile of old albums. I am just one of all the people who have sat here, and probably not the last one either. 

So incredibly amazing.

 

Kesä puutalossa

 
 Kuukauden ajan saan kutsua tätä paikkaa kodikseni, paikkaa jossa joku on asunut jo 200 vuotta sitten. 

Kuukauden ajan saan kutsua tätä paikkaa kodikseni, paikkaa jossa joku on asunut jo 200 vuotta sitten. 

Milloin olet viimeksi hengittänyt oikein syvään, niin että tunnet kuinka koko keho ja mieli rentoutuu? Milloin olet saanut tilaa antaa ajatustesi kulkea vapaasti, saanut tilaa hengittää, tilaa toteuttaa, tilaa unelmoida, tai tilaa tehdä ei yhtikäs mitään?

Minusta oli pitkään tuntunut että tarvitsen tilaa hengittää, tilaa avata mieltä ja vain olla. Tehdä juuri sitä mikä tuntuu hyvälle. Tästä lähti idea kuukaudesta luonnon äärellä, paluusta kiireettömään arkeen ja yksinkertaiseen elämäntyyliin, paluusta siihen mistä on joskus lähdetty. Toisin sanoen kuukausi pienessä kylässä, 200 vuotta vanhassa puutalossa, ilman vettä ja moderneja mukavuuksia. Jokin tässä askeettisessa, tai ennemminkin yksinkertaisessa ja alkuperäisessä elämäntyylissä viehättää minua. Ehkäpä juuri ajatus kiireettömyydestä, omasta tilasta, ja turhan kaupunkielämän tuomien rakenteiden pois karsimisesta.

Toisaalta olen aina kutsunut itseäni kaupunkilaiseksi. Rakastan kaupungin melskettä, uusien katujen ja kahviloiden löytämistä, ikkunasta ohimenevän liikenteen tuijottelua ja tunnetta anonyymina olemisesta kaiken hälinän keskellä. Voin vapaasti mennä ja tulla, kenenkään tiedostamatta. Samaan aikaan elämä on hektistä, on liian monta paikkaa jossa olla, liian monia ihmisiä nähtävänä, liian tiukka aikataulu, liian paljon tekemistä mutta liian vähän aikaa. Liikaa hauskojakin asioita, liikaa, liikaa kaikkea. 

En usko että ihmisiä on luotu liiallisuuksiin, liika tekeminen turruttaa, ja muutumme helposti tunnottomiksi sille mikä meitä oikeasti kiinnostaa. Mikä minulle on tärkeätä, mikä minua kiinnostaa ja mihin haluan käyttää aikani? Uskon että kiireettömyyden keskeltä voi löytää vastauksen tähän. Koska jos ihmisiä ei ole luotu liiallisuuksiin, meitä ei myöskään ole luotu liian vähään. Yksinkertaisuuteen palaaminen ei nimittäin tarkoita asioiden pois jättämistä, vaan niiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Kuukausi puutalossa on juuri sitä, aitouden äärellä olemista, sopivassa määrin pohdiskelua ja puuhailua luonnon keskellä.

 Aikaa miettiä ja unelmoida.

Aikaa miettiä ja unelmoida.

When was the last time you took a really deep breath, and felt your whole body and mind relax? When have you given your thoughts space to run freely, had space to breathe, space to create, space to dream, or space to do absolutely nothing?

For a long time I felt like I need some space to breathe, space to open my mind and just be. Do exactly what feels good. From there the idea of a month close to the nature started. The idea of returning to a slow lifestyle, to a lifestyle where we once started. In other words, a month in a 200 year old wooden house, without water and modern comforts. Something in this ascetic, or simple and original, lifestyle inspires me. Maybe it is the thought of a hurry free life, own space, and the possibility to cut out the structures that "citylife" brings.

On the other hand I have always called myself a citygirl. I love the bustle of the city, discovering new streets and cafés, watching the passing traffic from a window, and feeling anonymous in the midsts of everything. I can freely come and go, without people noticing. At the same time life is hectic, there is too many places to be in, too many people to meet, too tough of a schedule,  too much to do and too little time. Too many fun things, too many, too much, an overflow.

I don't believe people were created for superfluity, an overflow benumbs us, and we easily become numb even to our real interests. What is important for me, what are my interests, and were do I want to spend my time? I believe an answer to this can be found when we are not in a hurry. Because if people are not created for superfluity, we are not created to do nothing either. Slowing down, and returning to the simple doesn't mean eliminating everything, but rearranging it in order of importance. A month in a wooden house is exactly that, a good amount of genuine thinking and creating near the nature.